Kirjavinkit

Kyselyikäiset lapset kyselevät kaikenlaista vaikeaa. Kuka aikuinen osaa kertoa vaikka sen, mistä juomalasit tai lusikat tulevat? Juomalasi- tai lusikkatehtaasta, tietysti, mutta millaisia prosesseja näiden arkisten esineiden tuotannon taustalta löytyy? Näihin kysymyksiin vastaa tšekkiläinen lasten tietokirja Mistä tavarat tulevat, joka esittelee myös kirjojen, tuolien, t-paitojen ja leivän valmistuksen perusteet.

Kirja on itsessään melkoinen taidonnäyte. Jokaiselle esineelle on oma aukeamansa, jossa kerrotaan tietoa ja historiaa vaikkapa leivästä. Aukeama aukeaa ylöspäin tuplakokoiseksi. Leivän tapauksessa tältä isolta aukeamalta löytyy viljapelto, mylly, hiivatehdas, suolakaivos ja leipomo. Näille eri tuotantolaitoksille löytyy aukeamalta omat pikkukirjansa, joissa kerrotaan sitten tarkemmin vaikkapa hiivanvalmistuksesta.

Lopputulos on todella hieno. Isojen aukeamien kuvitukset ovat täynnä veikeitä yksityiskohtia löydettäväksi ja valmistusprosessien eri vaiheet avautuvat lukijalle aivan eri tavalla kuin pelkästä tekstiselostuksesta. Kyseessä on melko pienten lasten kirja, joten kovin realististista kuvaa nykyaikaisesta teollisesta tuotannosta kirja ei anna. Tämä kuvaa pienempää maailmaa – puuvillaa ei laivata toiselle puolelle maailmaa kudottavaksi, kangasta ei toimiteta Bangladeshin hikipajoihin ommeltavaksi ja niin edelleen. Tässä kaikki tapahtuu lähekkäin ja hyväntuulisesti.

Tämän yltiöoptimismin voi kuitenkin antaa hyväntuulisessa pienten lasten kirjassa anteeksi. Mistä tavarat tulevat ajaa erinomaisesti asiansa kyselyikäisten lasten kysymysvimman taltuttajana. Tuotanto-olosuhteiden tarkastelua ja kapitalismikritiikkiä ehtii takoa piltteihin myöhemminkin. Tämän kirjan taitolliset oivallukset ilahduttavat niin lasta kuin aikuista ja asioiden toimintamekanismit valkenevat mukavasti. Tiedän, että olisin itse ollut tästä aivan innossani lapsena. Alexandra Hetmerován kuvitus on sympaattista, persoonallista ja leppoisaa, ja kirjassa on faktojen lisäksi kelpo annos huumoria. Oikein vaikuttava lasten tietokirja, siis!

Kapeneva tie on Hangosta kotoisin olevan Eevi Kuokkasen Rantakaupunki-sarjan kolmas, itsenäinen osa.

Seurakunta omistaa ison maa-alueen merenrannassa. Alue on ollut vuosikymmeniä käyttämättömänä. Aikoinaan siellä pidettiin leirejä, mutta nyt rakennukset ovat ränsistyneet. Alue jakaantuu Pikku Päärlahteen ja Iso Päärlahteen. Pikku Päärlahdessa ovat rakennukset, kuten päärakennus ja sauna. Iso Päärlahti on kunnostettavissa luontoretkeilyyn. Diakoni Hannamari Koistinen on saanut idean, jolla seurakunnalle perintönä tullutta maa-aluetta voitaisiin hyödyntää. Hän on tehnyt väsymättä töitä sen eteen, että saa vakuutettua kirkkovaltuuston jäsenet ideansa toimivuudesta.

Koistisen visio on ollut käynnistää ekososiaalinen pilottihanke, jossa seurakunnan maalle luodaan matkailuyritys, jonka toiminta käynnistyy kesän alussa. Happy Life Glamping on Hannamarin lempilapsi, jonka puitteissa tarjotaan uudenlaista, vastuullista majoituspalvelua maksukykyisille asiakkaille glamour camping -hengessä. Vähitellen matkailualueen idea on hahmottunut niin pitkälle, että sille on saatu EU-rahoitus.

Palvelupäälliköksi valittu Pinja on tullut Helsingistä kotipaikkakunnalleen kesäksi, missä myös hänen mummonsa ja äitinsä asuvat edelleen. Palvelupäällikön tehtävä jännittää Pinjaa, sillä hän ei ole aiemmin ollut vastuussa itselleen vieraista ihmisistä, jotka pitää vielä saada toimimaan tiiminä asiakkaiden hyväksi.

Juuri kun Pinja tiiminsä kanssa on valittu ja aloittamassa töitään Happy Lifessa, hänelle ilmoitetaan, että diakoni Hannamari on kuollut. Pinja jää tiiminsä kanssa oman onnensa nojaan alueen kehittämisessä.

Kirjassa on paljon mielenkiintoisia henkilöitä, joista monikin voisi olla syyllinen diakonin surmaamiseen. Poliisitutkinta lopetetaan kuitenkin nopeasti, kun poliisin mielestä on selvää, että samaan aikaan kuolleet ”spurgut” ovat humalassa tappaneet diakonin ja sen jälkeen kuolleet itse myrkkyviinan takia.

Hannamarin mies Ilari ei kuitenkaan hyväksy poliisien tulkintaa tapahtumien kulusta, vaan alkaa selvittää itse vaimonsa kuoleman syitä. Muitakin tutkijoita ilmaantuu, kun ruumiita ja pahoinpitelyjä alkaa tulla lisää. Jotenkin kaikki kytkeytyy Happy Lifeen, mutta miten. Pinja miettii, että mitä hän oikeastaan tietää edes työkavereistaan, jotka kaikki on laitettu asumaan saman katon alle.

Kapeneva tie on mielenkiintoinen kirja, kotiseutudekkari parhaimmillaan.. Jännitys säilyy ihan viimeisille sivuille asti, eikä syyllinen selviä ennen loppuhuipennusta. Kirjassa kuvaillaan mielenkiintoisesti asiakaspalvelua, erilaisia asiakkaita, luontoarvoja ja arkipäivän työntekoa tiimissä, jossa jokainen ihminen on omanlaisensa persoona, ja jokaisella jotain taakse jätettyä, jonka ei halua tulevan julki.

Heli Koskinen on kirjoittanut lasten Zeta-kirjasarjan, jossa on sivuttu videopelien maailmaa ja pelisuunnittelua. Etenkin Paras peli voittakoon käsitteli pelisuunnittelua, mutta ei erityisen realistisella otteella. Nyt lähtökohta on realistisempi ja tyylilajinakin lastenromaanin sijasta harjoitusvetoinen tietokirja.

”Suunnittele itse oma peli!”, kehottaa kirjan kansi, ja siitä tässä kirjassa on kyse. Huomio on syytä kiinnittää verbiin: ”suunnittele”, ei esimerkiksi ”koodaa”. Tämä ei ole mikään ohjelmointiopas, vaan käsittelee nimenomaan pelien suunnittelua ja ideointia. Videopelienkin tekemisessä on paljon työtä ennen kuin päästään näppäimistön ääreen koodaamaan.

Kirjassa on paljon harjoituksia, jotka ovat pitkälti erilaisia pohtimistehtäviä tai kynällä ja paperilla hoituvia juttuja. Tehtävät käsittelevät niin pelimaailmoiden luomista kuin pelihahmojen kehittelyä, pelin tarinan kehittämistä ja pelihahmojen matkallaan kohtaamia haasteita. Lukija pääsee pohtimaan omaa profiiliaan pelaajana ja pelien markkinointia.

Kirjan voi lukea rauhassa läpi kohta kohdalta, mutta jos haluaa oikoa, sisällysluettelossa on huijauskoodi eli tiivis lista tehtävistä, jotka tekemällä voi suunnitella oman pelinsä. Kasvattajien käyttöön kirjan lopussa on tehtävistä koottuja kokonaisuuksia, joiden pohjalta rakentuu kokonainen pelinkehityksen opetusohjelma.

Zeta : Pelisuunnittelun mestariksi on oikein hyvä työkalu videopelien kehittämisestä kiinnostuneille alakouluikäisille lapsille. Kirjan tehtävät herättävät varmasti paljon hyviä ideoita.

Robottien maailma on monipuolinen ja kiehtova ja tekoälyn kehityksen myötä muuttuu vain monipuolisemmaksi. Tämä tuore lasten tietokirja esittelee robotiikan maailmaa. Pääpaino on moderneissa roboteissa, mutta robottien historiaakin sivutaan.

Kirjassa esitellään muun muassa Isaac Asimovin kuuluisat robotiikan pääsäännöt, eikä karteta mielenkiintoisia eettisiä kysymyksiä. Kenen syy on, jos itseohjautuva auto törmää puuhun? Onko syyllinen auto, auton omistaja, matkustaja, tekoälyn kehittänyt yritys vai kenties puu, joka kehtasi olla tiellä? On mukavaa, että kirjassa ei pelkästään keskitytä siistiin teknologiaan, vaan sivutaan myös sotkuisia eettisiä kysymyksiä.

Usbornen kokeneeseen lasten tietokirjailijakaartiin kuuluvien James Maclainen ja Laura Cowanin kirjoittama teos esittelee 64 sivullaan kelpo annoksen robottitietoutta Tuuli-Maaria Raudan suomennoksena. Susanna Rumizin kuvitus on sarjan tyylille uskollista eli selkeää, värikästä ja leppoisaa. Kirjasarja on suunnattu jo kuusivuotiaille, eli tekstiä on maltillisesti, eikä se ole kovin vaikeaa. Tätä onkin helppo tarjota roboteista kiinnostuneille lapsille, joko itse lukeville alakoululaisille tai aikuisen luettavaksi nuoremmille.

Et ikinä arvaa -sarja on oikein mainio pikkukoululaisten tietokirjasarja, eikä tämä osa ole poikkeus linjasta.

Bob on perusjätkä, jonka rutiininomainen työ avaruuspostimiehenä tuo ihan tarpeeksi tyydytystä. Eräänä aamuna luvassa on kuitenkin shokki. Pomo iskee pöytään uuden jakelualueen, ja kuten arvata saattaa, Bobin kirjeenkantoseikkailut ties millä planeetoilla eivät suju ilman kommelluksia.

Guillaume Perreaultin lasten sarjakuva on perusasetelmaltaan yksinkertainen, eikä tässä juonellisestikaan tapahdu mitään hirvittävän yllättävää. Rymdposten Levererar onkin niitä sarjakuvia, jotka nojaavat ennen kaikkea vahvaan visuaaliseen kerrontaan. Perreaultin persoonallinen selkeän viivan tyyli on melkein kuin yksinkertaistettu geometrinen versio Moebiuksen surrealistisista maailmoista. Pastellisävyihin nojaava värimaailma ja tasaiset väripinnat luovat tilan, joka on samaan aikaan unenomainen ja harkitun pelkistetty.

Sarjakuvassa on myös maltettu antaa ruuduille niiden vaatima tila. Ruutuja on maksimissaan kolme sivulla, joten kertomus hengittää ja sen yksityiskohdista jaksaa nauttia. Myös hahmot toimivat: kurkulta näyttävä teemummo ja ties mitkä kummajaiset huvittavat, ja onpa mukaan mahtunut myös hauska nyökkäys Pikku prinssiin. Lapsilta tämä luku menee varmaan enimmäkseen ohi, mutta aikuisena tätä osasi arvostaa. Tavis Bob toimii omasta puolestaan hyvänä vastavoimana tarinan kummallisimmille elementeille.

Rymdposten Levererar onkin yllättävä tapaus. Juonen ”heppoisuus” ei oikeasti haittaa, vaan sarjakuva onnistuu kaappaamaan lukijan kummalliseen pikku maailmaansa. Jatko-osa Gangsters i Galaxen menee ilman muuta lukulistalle.

Oppianin kevään 2026 julkaisulistalta löytyi kaksi Elisabeth Sanxay Holdingin vanhaa dekkaria. Siis kenen? Holding (1889–1955) oli amerikkalainen kirjailija, joka aloitti uransa 1920-luvulla romantiikan parissa, mutta vaihtoi vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeen tuottoisampiin dekkareihin ja kirjoitti niitä menestyksekkäästi kuolemaansa asti. Tämänkin kirjan kanteen on nostettu Raymond Chandlerin kehut: hänen mukaansa Holding on paras jännityskirjailija.

Tällainen tietysti herättää mielenkiintoa, vaikka 1940-luvun kovaksikeitetyt dekkarit eivät ihan omin genreni olekaan. Siinä paha missä mainitaan -romaani sijoittuu jonnekin Karibialle, missä neiti Peterson on laivamatkalla New Yorkista Kuubaan. Ympäristö on Holdingille tuttu; hän asui diplomaattimiehensä töiden vuoksi hyvän tovin Bermudalla. Eräs herra Fernandez yrittää liehitellä neiti Petersonia naimisiin kanssaan. Nainen ei taivu, mutta suostuu lopulta työtarjoukseen, nousee laivasta Riquezasin saarella ja ryhtyy hotelliemännäksi herra Fernandezille.

Saman tien alkaa tapahtua: saarelle iskee myrsky, joka katkaisee hotellista sähköt. Edellinen hotelliemäntä, levottoman oloinen neiti Cecily, ilmestyy paikalle ja ilmoittaa ampuneensa kimppuunsa käyneen miehen itsepuolustuksena. Herra Fernandezin huoneesta, missä ampumisen piti tapahtua, ei kuitenkaan löydy ruumista. Jonkun hälyttämät poliisit kuitenkin ilmestyvät paikalle ja löytävät ruumiin, mutta aivan toisesta huoneesta.

Neiti Peterson onkin päätynyt melkoisen pyörityksen keskelle. Onneksi hän on kylmäpäinen nainen, jolla on lujat hermot ja rauhallinen suhtautuminen asioihin. Sekasotkun hahmottamisessa riittää nimittäin tekemistä. Petersonilla on hyvä silmä valehtelijoille, ja on ilmeistä, että tapaukseen liittyy paljon kaikenlaista hämärää. Cecily ei varmastikaan puhu totta monistakaan asioista, ja minkä verran herra Fernandeziinkaan voi luottaa?

Noin 200-sivuisena Siinä paha missä mainitaan ei turhia aikaile, vaan kaahaa rikosjutun läpi reipasta vauhtia. Tämä on kevyttä viihdelukemistoa ja sellaisena toimii hyvin. Hotellin tunnelma on painostava ja tapahtumien vyöry luo hyvää jännitystä. Aikamoinen mysteeri tästä rakentuu, mutta mukana on myös kepeyttä. Vaikka kovaksikeitetyn dekkarin tyylilajissa liikutaankin, mikään raaka tai väkivaltainen kirja Siinä paha missä mainitaan ei ole.

Kirjan kieliasu herätteli toimittajanvaistojani. En tiedä, olenko lukenut toista kirjaa, jossa olisi näin paljon puolipisteitä. Kirjailijalla on myös kova taipumus aloittaa lauseita ”ja” ja ”mutta”, näitä olisin mieluusti muotoillut toiseen uskoon. Tämä kaikki on kuitenkin alkuteoksesta peräisin, ja suomentaja Mari Latvala näyttää tehneen sinänsä aika kirjaimellista työtä Holdingin lauserakenteiden kanssa. Näkyisikö niissä sitten 1940-luvun dekkarikirjallisuuden tyyli? Helppolukuisesti kirja kuitenkin etenee, mitä nyt loppupuolella lyöntivirheet lisääntyvät kiusallisesti, ikäänkuin oikolukija olisi jo vähän väsähtänyt loppua kohden.

Holdingin suomentaminen on joka tapauksessa oiva juttu ja istuu mainiosti yleiseen linjaan nostaa esiin unohduksiin painuneita tai vähän tunnettuja taiteilijanaisia. Holdingiltakaan ei ole laajasta tuotannosta huolimatta suomennettu mitään, joten nämä kaksi nyt ilmestynyttä suomennosta ovat tervetulleita. Pienen miinuksen napautan kuitenkin Oppianille kirjan mitäänsanomattomasta kannesta. Miksi kanteen on kuvattu hattupäinen ja trenssitakkinen yksityisetsivä, kun tarinan päähenkilönä on nimenomaan nuori nainen, eikä tällaista perinteistä dekkarihahmoa kirjassa esiinny ollenkaan? Luulisi, että Riquezasin painostava trooppinen tunnelma tai tarinassa esiintyvät paholaishahmot olisivat voineet inspiroida jännittävämpääkin kantta.

Miten ilmasto on vaikuttanut maapallon historian vaiheissa ihmislajin kehitykseen ja kaikkeen, mitä ihminen on aikojen saatossa tehnyt? Missä käännekohdissa luonnonvoimilla on ollut vaikutuksensa siihen, ketkä selviytyvät ja ketkä eivät? Missä vaiheessa ihminen alkoi vaikuttaa ilmastoon? Erityisesti: mitä meillä on edessämme, jos ja kun nykyinen ilmastonmuutos jatkuu. Brittihistorioitsija Peter Frankopan kysyy hengästyttävän valtavia kysymyksiä – ja itse asiassa myös vastaa niihin laveasti, perusteellisesti ja mahdollisimman puolueettomasti. Maan ja taivaan välillä on saanut alaotsikokseen Ihmiskunnan ja ilmaston uusi historia, eikä ollenkaan syyttä. Massiivinen teos vaatii aikaa ja sulattelua, mutta kyllä se lukea kannattaa.

Frankopanin tavoitteena on kattaa aivan kaikki, siis aivan kaikki, maapallon alkuajoista nykyhetkeen saakka ja tulevaisuuteen saakka katsoen. Taustatyötä Frankopan on joutunut tekemään hurjasti, mutta läksyt on luettu hyvin: pelkästään kirjan lähdeviitteitä on reippaasti yli 200 sivua, eikä niitä ole painettu kirjaan mukaan, vaan ne voi lukea kustantajan verkkosivuilta. Esimerkkejä ja näkökulmia Frankopan poimii kautta historian niin joka puolelta maailmaa ja kaikkien mahdollisten kansojen vaiheista kuin vain ikinä on mahdollista. Frankopan osoittaa kyllä väitteensä: samankaltaisia kehityspolkuja löytyy lähes kaikkialta.

Ensinnä huomio kiinnittyy siihen, millaista luonnonhistoria, arkeologia ja muu kaukaisen menneen tutkimus on. ”[Haudoista löydettyjen] naisten luiden analyysi on paljastanut…” tai ”siitepöly- ja makrofossiilinäytteiden perusteella tiedetään…” On todella vaikuttavaa lukea siitä, miten tieteellisiä menetelmiä käyttävä tiedeyhteisö pystyy tulkitsemaan löytöjään, olivat ne kuinka viitteellisiä tahansa. Tällaisia vaikuttavia menetelmäviittauksia on varsinkin kirjan esihistoriaan keskittyvä alkuosa pullollaan. Mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan, sitä tarkempiin dokumentteihin Frankopan pystyy teoksensa nojaamaan.

Frankopan vertaa parasta saatavilla olevaa ilmastotietoa tulivuorenpurkauksista, meteoriittien törmäyksistä, kuivuuskausista ja niin edelleen moniin tunnettuihin käännekohtiin ihmiskunnan historiassa. Miksi toisaalla paimentolaiskansat pärjäsivät ja miksi toisaalla valta keskittyi suuriin kaupunkeihin. Taudit levisivät jo historiallisena aikana hämmästyttävän nopeasti, ja taudinaiheuttajien saapuminen siirtolaisten tai valloittajien mukana edesauttoi monien siihen saakka hyvin voineiden kulttuurien tuhoa.

Yksi järkyttävimmistä vaiheista ihmiskunnan historiassa on suurimittainen orjakauppa Atlantin yli. Frankopan ei säästele sanojaan imperialistiriistäjistä puhuessaan. Tai oikeastaan hän antaa heidän puhua itse. Teksti on pahimmillaan niin raadollista ja rasistista, että on vaikea kuvitella sellaista ihmistä, joka on sallinut itselleen jotain sellaista.

Mutta onko ihmiskunta oppinut mistään mitään? Ei, sanoo Frankopan. Ilmastokatastrofi, tällä kerralla 99-prosenttisen varmasti ihmiskunnan aiheuttama, on jo käynnissä. Mutta me etsimme edelleen taloudellista voittoa, riistämme maata ja kansoja, äänestämme päättäviin elimiin vastuuttomia päättäjiä ja niin edelleen. Sanalla sanoen: elämme yli luonnonvarojemme ja kestokykymme, vaikka aivan hyvin jo tiedämme, mikä olisi maapallollemme parasta. Pessimismiin on aihetta, nyt voi jo olla liian myöhäistä.

Kaikkineen Peter Frankopanin Maan ja taivaan välissä on valaiseva, jos kohta sangen raskas, esitys maapallomme tilasta ja siitä, miten tähän tilanteeseen on tultu. Kannattaa lukea ajan kanssa.

Ruotsalaisen kuvittajan Emma Janssonin Luontopolulla-kirjasarja esittelee eläimiä yksityiskohtaisina, tyylikkäinä piirroksina. Tässä vuonna 2025 ilmestyneessä osassa aiheena ovat eläinten poikaset. Esittelyssä on neljä lintulajia ja tusinan verran nisäkkäitä. Ruotsalaisen kirjan lajivalikoima on Suomessakin tuttua ja turvallista.

Kirjassa kerrotaan aluksi nisäkkäiden ja lintujen poikimisen eroista ja annetaan ohjeita eläinten poikasten kohtaamiseen. Kirja muistuttaa, että hylätyltä vaikuttava poikanen ei välttämättä ole sitä, vaan on luultavasti emonsa silmälläpidon ja ruokinnan piirissä.

Tietosivuilla on runsas ja värikäs piirroskuvitus ja sen seuraksi pitkän tekstikappaleen verran tietoa eläinten poikasista. Kirjassa esitellään pieniä jyrsijöitä, hirvieläimiä ja petoeläimiä. Lopusta löytyy aukeaman mittainen sanasto.

Luontopolulla-sarja yhdistelee hyviä perustietoja eläimistä taidokkaaseen kuvitukseen. Janssonin suloiset eläinkuvat ovat ilo silmälle.

Kari Häkämiehen dekkari Tappajapari kertoo KRP:n murharyhmän ylikomisario Heikki Söderistä, hänen työparistaan rikosylikonstaapeli Matti Jorosesta, murharyhmän päällikkö Jonna Tarastista, ja viransijaisesta, vanhemmasta rikoskonstaapeli Aurora Konstarista.

Söder on ollut pitkään murharyhmän päällikkö, mutta oltuaan vakavassa liikenneonnettomuudessa, ja pitkällä sairauslomalla, hän luopuu päällikkyydestä. Tilalle on tullut Tarasti. Söder ja Joronen ovat molemmat kokeneita ikääntyviä tutkijoita, jotka ovat jo kannuksensa hankkineet ja kuuluisia poliisipiireissä osaamisestaan. Nyt tilalle ovat astumassa Tarasti ja Konstari. Tutkimusmenetelmät ja ajattelutavat ovat erilaisia, ja se tuntuu huolettavan vanhempia tutkijoita. Yhteinen sävelkin tuntuu kuitenkin löytyvän, kun he alkavat huomata toistensa osaamisen.

Söderin tavoitteena on hänelle jalkavamman tuottaneen huumerosvo Adis Nishanin vangitseminen. Toisaalta heitä työllistävät nyt myös erikoiset murhat. Ensimmäisenä murhataan kohta eläkeiässä ollut pariskunta kesämökilleen.

Murha on erikoinen. Tihisen pariskunta, entinen pankinjohtaja Samuli ja hänen vaimonsa, kiinteistövälittäjä Johanna on murhattu jalkajousella. Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että murhaajia on ollut kaksi. Alkaa vaikea tutkinta, kun teolle ei tunnu löytyvän minkäänlaista motiivia.

Tappajapari on hauskasti kirjoitettu. Heti tarinan alussa lukija pääsee tutustumaan tappajapariin. Eläkeläiset, Reino ja Raili Rautalin, ovat säntillisiä kansalaisia, jotka hoitavat kotiaan ja pihaansa, käyvät tansseissa, rakentavat linnunpönttöjä ja huolehtivat kunnostaan. Syöminenkin tapahtuu kellon tarkkuudella. He ovat harjoitelleet vuosia jalkajousella ampumista. Nyt he päätyvät tekemään murhan. Eikä ainoastaan yhden.

Kirjan tarinassa seurataan Reinon ja Railin edesottamuksia, rikoksiin valmistautumista ja sitä, kuinka he innokkaina lukevat lehdistä, mitä poliisit ovat saaneet aikaan tutkimuksissaan. Häkämies on luonut mielenkiintoisen tappajaparin. Toisaalta he vaikuttavat naurettavan yksinkertaisilta, toisaalta taas laskelmoidun murhanhimoisilta, vaikka heidän taustansa tai murhamotiivinsa eivät selviäkään ennen kirjan loppua.

Toisaalla seurataan poliisien työtä, mitä kaikkea vaatii löytää murhaajat, kun edes motiivit eivät selviä. Onko murhien selvittämisessä enemmän apua kokemuksesta vai sattumasta, vai molemmista? Tiimityötä kuitenkin tarvitaan.

Pariskunnan murha, Söderin tavoitteleman huumerosvo Nishanin rikokset, ja parin muunkin henkilön tarinat kietoutuvat mielenkiintoiseksi rikosjuoneksi. Häkämies on onnistunut luomaan kiinnostavan tarinan, jonka lukemista ei halua jättää kesken, vaan odottaa miten tutkinta etenee, ja millaiset ovat tappajaparin motiivit.

Toisinaan kirjailijaa ajaa halu kirjoittaa jotain sellaista, mitä itse haluaisi lukea ja jota kokee kirjamarkkinoilta puuttuvan. Hanna Morren Maankutsuja on sellainen kirja: Morre kaipasi luettavakseen kotimaista aikuisille suunnattua romantasiaa, jossa fantasiamaailmassa romantiikkaa kokevat aikuiset päähenkilöt. “Myös keski-ikäiset voivat rakastua tulisesti ja siinä sivussa pelastaa maailman”, Morre toteaa Osuuskumman lehdistötiedotteessa.

Luvassa on siis tulista rakkautta ja maailmanpelastamista! Kirjan pääosassa on Cadenin kaupungissa köyhissä oloissa varttunut Trina, joka on päässyt työskentelemään kirjapuotiin. Siinä sivussa Trina tekee pienimuotoista parantajantyötä hoitaen köyhiä ja huono-osaisia. Trinalla on poikkeuksellinen yhteys maan jumalatar Naolaan, mutta kaikenlaiset noitakonstit ovat kiellettyjä – ne ovat temppelin papitarten yksinoikeutta.

Kirjan prologi kuvaa, miten Trina yritti lapsena päästä papittareksi. Se jäi yritykseksi, josta selvisi vain se, että Trinan tie vie muualle. Temppelin luona Trina kuitenkin kohtaa Tareenin lääninruhtinaan perheen. He ovat tulleet temppelille, koska lääninruhtinaan veli on murhattu ja esikoispoika Lyrian on kadoksissa. Trina lohduttaa nuorempaa veljeä Lugaidia ja lupaa tälle, että tämän veli löytyy varmasti.

Aikuinen Trina työskentelee siis kirjapuodissa ja Lugaid taas on vanhempiensa naimakauppasuunnitelmien kohteena. Lääninruhtinaan pojan on mentävä naimisiin ja tuotettava perillinen. Lugaid olisi mielellään suonut tämän kunnian ja velvollisuuden isoveljelleen Lyrianille, mutta Lyrian on pysynyt sitkeästi kadoksissa. Sitten eräänä päivänä Lugaid poikkeaa kirjapuotiin etsimään lahjaa äidilleen, Trina ja Lugaid kohtaavat jälleen, ja siinä hetkessä kohtalot alkavat taas punoutua toisiinsa.

Tietenkin on täysin mahdotonta, että lääninruhtinaan perillinen ja joku puotiapulainen päätyisivät yhteen. Tietysti Lugaidin on edistettävä avioliittosuunnitelmia Maryann Do’chartan kanssa, vaikka hänellä ei ole mitään tunteita Maryannia kohtaan. Avioliitto olisi vain käytännöllinen sukujen yhteenliittymä. Mutta minkä teet, kun sydän vie, vaikka sitten täyttä päätä kohti vaikeuksia?

Lähdin lukemaan Maankutsujaa vailla suurempia odotuksia, mutta huomasin pian olevani koukussa. Tämähän on, totta tosiaan, oivallinen kirja. Morre on hyvä maailmanrakentaja, Manalassan maailma on monipuolinen ja täynnä kiinnostavaa taikuutta. Maailmasta nähdään tässä ensimmäisessä kirjassa vain hyvin pieni osa. Maankutsuja on sillä tavalla näppärä kokonaisuus, että sen kansien välissä saadaan käytyä läpi hyvä ja tyydyttävä draaman kaari, mutta jätetään myös paljon avoimeksi ja lukija siten odottamaan seuraavaa osaa. Romantiikkapuolikin on kiinnostavaa. Kovia kokeneiden ihmisten välinen rakkaus ja läheisyys ei ole helppoa. Romantiikkaa kuitenkin löytyy ja kuumia kohtauksiakin aivan riittämiin. 

2000-luvun alussa ei romantasiasta puhuttu, mutta Maankutsujasta tulee minulle mieleen Lois McMaster Bujoldin yli parinkymmenen vuoden takainen Chalion-sarja. The Curse of Chalionista alkanut sarja tarjoili sekin fantasiaa, juonittelua ja aikuisten ihmisten välistä romantiikkaa tavalla, jota epäilemättä nyt kutsuttaisiin romantasiaksi. Maankutsujassa on paljon samaa kuin näissä erinomaisissa kirjoissa. Jään odottamaan, mitä Lakerta-sarjan seuraava osa tarjoaa.

Pohjoisen luonnossa on ominaisuuksia, joita ei juuri muualla kohtaa: pitkä päivänvalo, viileä ilmasto, lyhyt kasvukausi ja nykyään myös puhdas ilmanlaatu. Ääriolosuhteet myös näkyvät Lapin kasvien ominaisuuksissa: se, että pohjoisessa kasvanut mustikka on maukkaampi ja ravinteikkaampi kuin etelän serkkunsa, ei ole mikään sattuma. Luontaistaloudessa eläneet ihmiset osasivat arvostaa antimia, ja he käyttivätkin luonnonkasveja iät ja ajat hyvinkin monipuoleisesti. Notkahdus tapahtui kaupungistumisen myötä, joka muutti ihmisen luontosuhdetta siinä määrin, että vanhat opit meinasivat jäädä tyystin unholaan.

Nykyään teollisessa tuotannossakin ymmärretään kuitenkin yhä paremmin, että Lapin antimet ovat aarreaitta, josta on hyötyä niin keittiössä, lääkekaapissa kuin kosmetiikassakin. Tunnettu esimerkki on Kolarissa työskennellyt lääkäri Arno Sipponen ja hänen työnsä antimikrobisen pihkavoiteen parissa, josta on sittemmin tullut kaikkien tuntema apteekkituote.

Tuija Kauppisen Keskiyön auringon kasvattamat on kevyt yleiskatsaus ja kunnianosoitus Lapin villiyrteille, marjoille ja erikoisluonnontuotteille, kuten jäkälälle. Kirjan konsepti ei ole kuitenkaan tietokirjaksi ihan tavanomainen. Kuusenkerkästä kertova luku on esimerkiksi kerrottu kuusen ja kerkänkerääjän dialogina, ja Kaarnikka-luku itse marjan näkökulmasta! Toki kirjasta löytyy myös ihan tavanomaista tietoakin, mutta Kauppisen näkökulma on kieltämättä poikkeuksellisen luova.

Tällainen lähestymistapa voi aluksi tuntua lukijasta yllättävältä ja tehdä kirjasta hajanaisen, mutta onneksi kirjaan on löydetty juuri oikea yhteistyökumppani. Kirjan kuvittaja ja taittaja Tytti Muurinen on ymmärtänyt jujun, ja lopputuloksena on persoonallinen ja värikäs teos, mutta hyvällä tyylitajulla toteutettuna. Itse asiassa näyttävä ulkoasu olikin syy, miksi kirjastossa tähän kirjaan tartuin. Tunnelmalliset vesivärikuvitukset saavat ansaitsemansa tilan, ja kirjaan haastatellut luonnontuotealan taitajien kommentit on niin ikään nostettu taitossa näyttävästi esille. Mainitaan heistä tässä Suomen suurin ruusujuuriviljelijä Pentti Määttä ja Irja Mäkitalo, jonka muistot äitinsä kansanparannustaidoista jäivät erityisesti mieleen.

Keskiyön auringon kasvattamat : Tarinoita Lapin luonnonantimista ei ole mikään raskaan luokan tietokirja, mutta elämyksellinen ja raikas näkökulma kuitenkin kantaa pitkälle. Media aina rakastaa tarinoita uusista bisnesideoista, niin kirja muistuttaa, että aina ei tarvitse mennä merta edemmäksi kalaan: Suomesta jo löytyy aarreaitta, jonka arvoa vasta opettelemme uudelleen näkemään.

Silja Sillanpään ja Pasi Pitkäsen Ouroboros-sarjan avausosa Sateenkaarikäärme on lastenromaaniksi poikkeuksellisen painavaa tavaraa. Tarkoitan sitä ihan kirjaimellisesti, Sateenkaarikäärme on nimittäin painava hienolle, kiiltävälle paperille painettu kirja. Se on myös läpeensä värikuvitettu. Kaikesta näkyy, että tähän sarjaan on satsattu.

Kirjan pääosassa on 12-vuotias Kivi, jolla ei ole vanhempia. Kivin isästä ei ole tietoa ja hänen äitinsä on kadonnut niin kauan sitten, ettei Kivillä ole hänestä muistikuvia. Niinpä Kivi elää isovanhempiensa kanssa. Isovanhemmat ovat jo vähän höpsähtäneitä ja hoitavat matelijakauppaa. Kivilläkin on äidistään muistona lemmikkikäärme, Niji, joka on vähän omituinen otus: se vaihtaa väriään kuin kameleontti ja viihtyy aina Kivin mukana.

Kun isovanhemmat menevät lopullisesti kyvyttömiksi huolehtia Kivistä, viranomaiset tulevat keräämään heidät hoitolaitokseen. Isoisä antaa viime töikseen Kiville mystiset ohjeet, jotka Kivi kuitenkin ymmärtää: ohjeiden avulla löytyy ruotsin kruunuja ja väärennetty passi. On aika lähteä Ruotsiin, koska siellä Kivin äiti katosi kuin maan nielemänä.

Ruotsiin Kivi tosiaan päätyy ja siellä yllättävien käänteiden kautta maanalaiselle rautatieasemalla. Omituinen käärmejuna kulkee aseman ohi, pysähtymättä mutta hitaasti, ja Kivi päätyy junan kyytiin. Juna kiertää ikuista silmukkaansa ja junan sisällä omituinen käärmeitä tulvillaan oleva pienoisyhteiskunta elää jakautuneena omiin outoihin klikkeihinsä. Tähän maailmaan Kivin on solahdettava, oppaanaan ainoastaan asemalla kohtaamansa äkäpussi Dia.

Sateenkaarikäärme on melkoisen villiä mielikuvituksen lentoa. Tarinaan solahtaminen vaatii reippaasti epäuskon hylkäämistä; matkan varrella on monia kohtia, joita ei kannata miettiä liian tarkkaan, koska ei niissä mitään järkeä ole. Käärmejunan maailma on kuitenkin kaikessa omituisuudessaan kiehtova ja siinä on runsaasti mysteeriä ihmeteltäväksi. Kivi, joka ei ymmärrä mistään mitään, on pää pyörällä junan pienoisyhteiskunnan vallanpitäjien pyörityksessä. Junassa vaikuttaa jonkinlainen messiaskultti, jonka kohteeksi Kivi joutuu, ja samalla Kivi yrittää etsiä äitiään, jonka hän arvelee olevan junan kyydissä.

Kirjan vetovoimaa lisää ehdottomasti sen kuvitus. Pasi Pitkänen on kelpo kuvittaja, jonka työtä on saatu ihastella esimerkiksi Kepler62-sarjassa. Tässäkin kirjassa on erityisen upeita tummasävyisiä koko aukeaman kuvia, jotka luovat Ouroboroksen maailmalle vahvan, helposti välittyvän tunnelman. Kirjoittajan ja kuvittajan yhteistyö toimii ja tekee kirjasta houkuteltavaa luettavaa. Kirja onkin maistunut lapsille: se voitti varkauslaisen lapsiraadin valitsemana Lasten Luku-Varkaus-palkinnon. Nämä lasten valitsemat lastenkirjapalkinnot ovat aina korkeita tunnustuksia.

Sateenkaarikäärme on houkuttelevan näköinen kirja, joka tarjoaa kiehtovan fantasiamaailman ja jännittäviä käänteitä sisältävän tarinan. Jos tarina lumoaa, ensimmäinen jatko-osa Haltiakäärme on jo ilmestynyt ja kolmas osa Tulikäärme ilmestyy toukokuussa 2026.

Kotimaisen viihteen nimistä Sara Stormin tuotantoa seuraan mielelläni. Hän kirjoittaa tuotteliaasti viihdepokkareita, ja Saga Egmont julkaisee niitä – myös sellaisia, jotka lukemistoissa jäisivät uusien tieltä sivuun.

Pahaksi merkitty nainen kertoo Katariinasta, joka on asunut ulkomailla kolmetoista vuotta ja palaa nyt kotimaahan. Miten pikkukaupunki ottaa hänet vastaan? Miltä tuntuu tulla ympyröihin, jotka nuorena äkkipäätöksellä vaihtoi New Yorkiin?

Ainakin aiemmin monissa viihdekirjoittajan ohjeissa kehotettiin pysymään kotimaassa. Kun ottaa huomioon, miten paljon ihmiset matkustelevat, opiskelevat, työskentelevät ja talvipakoilevat muualla, se tuntuu vähän hassulta. Pahaksi merkitty nainen ei koettele näitä rajoja liikaa, vaikka New Yorkin -muistoihin palataankin.

Nuori Katariina oli turhautunut pienen lapsen äiti, joka joutui kantamaan paljon vastuuta tyttärestä yksikseen. Eräänä päivänä hän kirjoitti lapun, jonka jätti helposti löydettävään paikkaan, ja häipyi. Kotiin soitetut puhelut huokuivat vihaisuutta rohkaisun sijaan.

Nyt tytär on kaunis ja musikaalisesti lahjakas teini, jolla on lämpöiset ja rennot välit isäänsä. Katariina saa tutustua Elle-tyttäreensä ja ihmetellä, millaisiksi välit Akin, teinirakkausmiehen ja lapsen isän, kanssa muodostuvat.

Välit äitiin, jonka nurkista löytyy säkillinen tyhjiä kaljatölkkejä ja niitä vilkkaaseen tahtiin tyhjentävä Mauri, eivät ole mutkattomat. Katalle on vuodesohva äidin luona, mutta selvää on, että oma asunto olisi viisainta löytää pian.

Koko kaupunki tuntuu tietävän, miten Katariina oli hylännyt lapsensa, ja syyllistystä ja ylimielisiä neuvoja tulee joka tuutista. Kannattaisiko pakata kapsäkki ja palata siivoamaan metrohalleja tai työskentelemään vaatekaupassa kahdenkymmenen neliön newyorkilaisluukussa? Ehkä torakat olisivat sittenkin parempaa seuraa.

Katariinan rivitaloasunnon seinänaapuri vaikuttaa ensin lupsakalta ja avuliaalta mieheltä. Hän tunnistaa sukunimen ja kertoo, että oli kouluvuosinaan ihastunut Katariinan äitiin. Käytös muuttuu, kun välillä toisaalla asuneelle naapurille paljastuu Katariinan tausta.

Äidin asiat ovat monin tavoin solmussa, mutta selkenevät hiljakseen. Kotitalo menee myyntiin. Ostaja on oikein onnistunut tapaus.

Tässä 100 asiaa -sarjan alkupään kirjassa ollaan syömisen ja ruokakulttuurin äärellä. Syöminenhän kiinnostaa kaikkia enemmän tai vähemmän, eikä ilman ruokaa tule toimeen, joten ainakin aihe on kaikkia koskettava ja helposti lähestyttävä. Kuten sarjan nimi lupaa, kirja esittelee sata erilaista faktaa ja anekdoottia.

Mukaan mahtuu monenlaista. Kirjasta selviää, miksi sipulit itkettävät, minkä värisiä porkkanat alunperin olivat, miksi pavut pierettävät, onko ketsuppi kiinteää vai nestettä ja onko grillattu lihakärpänen parempaa kuin hiiri paahtoleivällä.

Sarjan kirjojen tapaan tietopaketissa on paljon kaikkea mielenkiintoista, yllättävää ja varmasti monelle aikuisellekin uutta tietoa. Kaikki on kuvitettu selkeällä ja värikkäällä piirroskuvituksella sarjan yleisilmeelle uskollisesti. 100 asiaa ruoasta on sarjan muiden kirjojen tapaan oikein kelpo yleistietopaketti ruokatiedosta, ja soveltuu erityisen hyvin kaikenlaisesta tiedosta kiinnostuneiden uteliaiden lasten luettavaksi.

Muumien ohella Mauri Kunnas on yksi Suomen lastenkirjallisuuden keskeisimmistä merkkipaaluista. Hänen tuotantoaan julkaistaan uudelleen hyvin tiuhaan. Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset julkaistiin alun perin vuonna 1996.

Nauravan mörön majatalossa vanha käkikello on pysähtynyt. Sen tilalle päätetään ostaa uusi, mutta kellokaupassa ei tunnu löytyvän mitään sopivaa. Sattumalta huutokaupassa on myynnissä vanha kaappikello. Siinä on vain se ongelma, että se on rikki, mutta onneksi majatalosta löytyy osaava korjaaja.

Kukaan ei kuitenkaan tiedä, että kaappikello pitää sisällään salaisuuden. Yöllä siitä kuuluu selittämättömiä ääniä. Kun aamu koittaa, on kaappikello hiljaa: joku on tahallaan rikkonut kaappikellon koneistoa laittamalla sinne lusikan. Jotain vastaavaa toistuu seuraavina öinä. Mikä onkaan kaappikellon todellinen salaisuus?

Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset on vetovoimainen lastenkirja. Se esittää jännityksensä hyväntuulisen kuvituksen kautta, joka tekee jännityksestä hyvin siedettävää.

Kirjassa on todella paljon hyvää. Tarinassa on kohtuullisen paljon tekstiä, joten tarina ei vain viuhahda ohitse. Kunnaksen kuvitus on tavanomaiseen tyyliinsä hyvin rikasta ja hahmot ovat hauskoja. Oma suosikkini on vanha merikarhu Kapteeni Hurjapää, joka asustaa majatalossa lemmikkikanansa kanssa.

Tämä versio kirjasta on isossa formaatissa, tarjoten Mauri Kunnaksen kuvitukselle täydet puitteet. Alkuperäiset kuvitukset ovat olleet enemmän kuin tarpeeksi yksityiskohtaisia etteivät sivut tunnu suurinakaan tyhjiltä.

Mauri Kunnaksen Majatalon väki ja kaappikellon kummitukset on lastenkirjaklassikko. Se on kestänyt aikaa todella hyvin ja on parhaimmillaan niille lapsille, jotka kaipaavat kirjoilta hallittua jännitystä.

Puhdas on kotiapulaisen tarina. Sen kertoo Estela García, etelächileläinen köyhistä oloista Santiagoon varakkaan perheen kotiapulaiseksi lähtenyt nainen. Hän puhuu vangitsijoilleen, joiden arvelee kuuntelevan tai nauhoittavan puhetta näkymättömissä. Miksi kotiapulainen on vangittuna? Syy selviää jo toisella sivulla: tyttö kuolee. Estela on kertojana kiertelevä ja kaarteleva ja haluaa taustoittaa asiansa huolella. Lukijankin on siis syytä varautua kertomukseen, joka kulkee monia kiertoteitä ja alkaa jo viikko ennen kuolevan tytön syntymää.

En ole eksynyt aiheesta, älkää huoliko, tämä on vain tarinan ääriviivaa. Ja on tärkeää kierrellä reunamilla ennen kuin suunnistaa sisälle. Jotta ymmärtäisitte, miten päädyin eteenne, mitkä asiat johtivat siihen, että minut teljettiin täne. Ja jotta vähitellen hahmottaisitte tytön kuolinsyyn.

Estela vastaa ilmoitukseen, jossa haetaan täysiaikaista, ulkoasultaan siistiä kotiapulaista. Pariskunta on menestynyt ja varakas. Mies on lääkäri, nainen työskentelee metsäteollisuudessa. Estela ei tiedä lastenhoidosta mitään, eikä valehtele osaamisestaan, mutta saa työn välittömästi. Hän saa hautaholvimaisen pienen huoneen, työvaatteet ja pääsyn osaksi perhettä.

Kotiapulainen on näkymätön, mutta näkee kaiken. Perheellä on kovin vähän salaisuuksia, joista kotiapulainen ei pääse selville. Kotiapulainen on näennäisesti nöyrä, mutta Estela ei alistu täysin. Hänellä on oma kätketty kapinansa. Tappaja hän ei omien sanojensa mukaan kuitenkaan ole.

Pienen ajan kuluttua rouva katui äkkipikaisuuttaan. Ei ollut sopivaa nuhdella sillä tavalla työntekijää, joka asui saman katon alla. Naista jolla oli pääsy heidän ruokakomeroonsa, perheen salaisuuksiin. Hän käsitti virheensä ja tuli hieromaan sovintoa kanssani.

Puhdas on hitaasti rakentuva teos, jonka loppukäänne on alusta asti selvä. Jännitys rakentuu sen varaan, miten tapahtumat johtavat tytön kuolemaan. Estelan kertoma tarina kiemurtelee monen mutkan kautta. Trilleriksi tapahtumat etenevät hitaasti ja mukana on paljon muutakin kuin vain suoraviivaista jännityksen rakentamista. Puhdas on yhteiskunnallinen romaani, jossa luokka-asetelma piirtyy selkeänä. Kotiapulaisen ja hänen isäntäväkensä välinen ero asemassa on ilmiselvä ja näkyy monessa kohtaa.

Alia Trabucco Zerán (s. 1983) on Keltaisen kirjaston uusi kirjailijanimi. Chileläiset kirjailijat ovat verrattain harvassa suomalaisessa käännöskirjallisuudessa, joten Trabucco Zerán on tervetullut nimi. Hän on saavuttanut menestystä vuonna 2015 ilmestyneellä esikoisromaanillaan La Resta, joka nimettiin yhdeksi vuoden 2015 parhaista esikoisteoksista Chilessä. Teoksen käännös The Remainder oli vuonna 2019 Booker-palkinnon lyhyellä listalla. Puhdas on Trabucco Zeránin kolmas romaani. Teoksen suomennoksesta vastaa Emmi Ketonen, joka on erikoistunut latinalaisamerikkalaiseen nykyproosaan ja voitti Fernanda Melchorin Paratiisi-romaanin suomennoksellaan Jarl Helleman -palkinnon. Voimme siis luottaa olevamme hyvissä käsissä.

Puhdas on hieno kuvaus yhteiskuntaluokasta ja vallasta, ja siinä sivussa ahdistava trilleri, jossa kotiapulaisen pieni elinpiiri kiristyy entistä pienemmäksi.

Viimeinen jälki on Eeva Loukon Ronja Vaara -dekkarisarjan viides itsenäinen osa. Tarinassa keskitytään toimittaja Ronja Vaaran ja hänen ystäviensä Millan ja Anskun ystävyyteen ja heidän perheidensä asioihin.

Ronja seurustelee, mutta hänellä ei ole perhettä, Ansku on eronnut poliisimiehestään Antonista ja heidän lastaan hoitaa pääasiassa Ansku. Millalla on aviomiehensä kanssa kolme lasta ja he elävät kiireistä pikkulapsiarkea. Ronja on ollut pitkään välillä töissä ulkomailla, joten lapsuuden ystävyyssuhteet ovat vähän haalistuneet. Kaikki palaa kuitenkin pian ennalleen, kun ystävykset saavat viettää enemmän aikaa yhdessä. Jotain kuitenkin on toisin. Ronja vaistoaa, että hän ei ole enää tietoinen kaikesta tapahtuneesta, ja hän tuntee välillä itsensä ulkopuoliseksi.

Millan tytär Isla on kesäleirillä, josta tuleekin puhelu juuri kun naiset ovat yhteisellä aamupalalla. Kesäleirillä on kadonnut lapsi, 9-vuotias Nelli, ja kaikki lapset on haettava kotiin leiriltä. Tutkinta katoamistapauksesta aloitetaan heti, ja sitä johtaa rikoskomisario Anton Koivu. Tutkinnassa on mukana myös Antonin työkaveri Oona.

Lauttasaaren vapaaehtoiset värvätään etsimään Nelliä. Vesistö ja ranta haravoidaan tarkasti, ja kaikkien asukkaiden luona käydään kyselemässä näköhavaintoja tytöstä. Kukaan ei ole kuitenkaan nähnyt mitään.

Tapaus on erittäin hankala. Kaksi päivää on mennyt eikä kenelläkään ole minkäänlaista tietoa, miten Nelli on voitu siepata keskellä yötä teltasta, jossa nukkui kaksi muutakin lasta, muun muassa Millan tytär Isla, joka on Nellin kaveri. Myös leirin valvojat nukkuivat lähellä olevassa teltassa, eikä minkäänlaisia näkö- tai kuulohavaintoja ole kenelläkään.

Tutkinnan edetessä selviää myös, että muutama kymmenen vuotta aiemmin lähes samasta paikasta on kaapattu kaksi lasta, tyttö ja poika, jotka löytyivät parin päivän jälkeen silminnäkijähavaintojen perusteella. Tapahtuman samankaltaisuus saa niin poliisit, kuin Ronjankin ystävineen miettimään, miten voi olla mahdollista, että kaksi samanlaista tapausta sattuu samassa pienessä Lauttasaaressa.

Ronjalla on tekeillä tietokirja Lauttasaaressa tapahtuneista rikoksista, ja hän saa selville niiden lasten nimet, jotka katosivat aiemmin, ja jotka ovat jo nelikymppisiä. Molemmat asuvat edelleen Lauttasaaressa, ja Ronja pääsee haastattelemaan heitä.

Vaikka nyt kadonneen Nellin perheessä kaikki näyttää olevan kunnossa, Ronja saa haastatteluillaan selville jotain sellaista, joka yhdistää aiemman ja nykyisen kaappauksen.

Eeva Louko on punonut mielenkiintoisen tarinan aiheesta, josta hän oman kertomansa mukaan halusi kirjoittaa: vanhemmuus ja ystävyys, jotka molemmat ovat todellisia taitolajeja. ”Mietin usein vanhempana, miten vaikeaa on pitää omat jälkeläiset elossa, onnellisina ja turvassa tässä alati epävarmemmaksi käyvässä maailmassa.”

Tarina oli mielenkiintoinen ja loppu yllätyksellinen. Tätä kirjaa voi suositella, vaikka ei olisi edellisiä kirjoja lukenutkaan. Kirjan henkilöistä suurin osa pysyy samoina kirjasta toiseen, joten, jos henkilöt kiinnostavat, niin aina voi lukea neljä aiempaakin kirjaa.

Tiesitkö, että monet dinosauruksista olivat hyvinkin pienikokoisia? Entä mitkä olivat suurimpia dinosauruksia? Tai mistä dinosaurusten nimet tulevat? Onko Massospondyluksen hampaiden mysteeri tuttu? Näihin ja moniin muihin dinosauruskysymyksiin löytyy vastaus Et ikinä arvaa -sarjan dinosauruskirjasta.

Sarjalle tuttuun tapaan kirja esittelee nippelitietoa aiheestaan värikkään piirroskuvituksen saattelemana. Sarjan kirjat ovat helppolukuisia, eikä niissä ole paljon tekstiä. Se tekee niistä helposti lähestyttäviä myös vähän heikommille lukijoille. Tätäkin kirjaa lasten on helppo lukea itse, vaikka dinosaurusten nimissä onkin vähän tavaamista aloitteleville lukijoille. Kirjan lopussa on pieni sanasto, josta voi katsella selityksiä joillekin vaikeammille sanoille.

Kirjan kirjoittaja James Maclaine on tuttu muistakin Usbornen lasten tietokirjoista ja kuvittaja Paul Boston on hänkin kokenut lastenkirjojen tekijä. Vaikka kuvittajat vaihtuvat, sarjan kirjojen ilme pysyy samanlaisena ja helposti tunnistettavana. Suomennoksesta vastaa Selma Öhman. Lukija on siis niiltä osin hyvissä käsissä. Alakouluikäisille itse lukeville dinosaurusfaneille Et ikinä arvaa tätä kaikkea dinosauruksista onkin oikein kelpo tietopaketti, kuten sarjan kirjat ylipäänsäkin. 

Käsissäni on kirja Elämä käsissä. Juuso Laitinen on ensihoitaja, joka kertoo tässä kirjassa parhaiten mieleenjääneistä tapauksista uransa varrelta.

Olen aina ollut todella kiinnostunut ammattikuvauksista, erityisesti niistä, mihin ei itsellä millään lailla rahkeet riittäisi, mutta joita kohtaan tunnen kunnioitusta sitäkin enemmän. Hoitotyö on sellainen, ettei sitten mitenkään onnistuisi, mutta miten mukavaa on heittäytyä sohvan nurkkaan viltin alle ja sukeltaa tarinoihin, kuinka muut sen hoitavat. Hyvin!

Laitinen on ollut alalla pitkään ja niinpä on kertynyt mitä moninaisimpia tapauksia, joista hän hyvinkin elävästi kuvaa tässä kirjassa. Kaikki ovat valikoituneet niin, että kiinnostus säilyy, koska ne ovat toinen toistaan erilaisimpia. Synnytystilanteita, liikenneonnettomuuksia, psykootikkoja ja niin edelleen. Paikoitellen on jopa jännittävää, koska tilanteet sattuvat nopeasti ja sinun on vaan toimittava ja mieluummin niin, että potilas tai asiakas pelastuu.

Voisi äkkiä luulla, että miten sitä jaksaa, mutta onnistumisen ilo on se kantava voima. Toki henkinen taakka kuormittaa niin, että siinä on välillä pidettävä tuumaustauko, miten jatkaa. No, aika kiva tapaus oli sekin, kun tuli tehtävä: ”Joku konttaa ojan pohjalla…”

Tämä kirja on siis varsin suositeltava, koska se on hyvin kirjoitettu ja antaa aiheen taas siihen, miten voi toisen ammattitaitoa arvostaa.

Minne sähkö meni? on lasten tietokirja, joka käsittelee sähköntuotantoa. Se aloittaa Anni ja Akseli selvittävät -kirjasarjan, jossa kaksoset Anni ja Akseli ihmettelevät erilaisia asioita. Kirjoissa on tarina, jonka seassa tulee sitten tietoa. Osa tietosisällöstä on upotettu tarinaan, osa on erillisinä faktapaketteina.

Tarinan alussa kaksoset kinastelevat pelivuoroista, mutta sitten menevät sähköt. Mitä voikaan tehdä ilman sähköä? Ainakin voi lähteä tutkailemaan, minne sähkö meni. Lähintä jakokaappia tarkastava kaupungin sähköasentaja arvelee, että vika on paikallisessa vesivoimalassa. Niin onkin: rutikuivan kesän johdosta vettä on liian vähän, eikä vesivoimaa tule.

Energialaitoksen piipuistakaan ei tule savua. Kivihiilen polttamisesta on saastesyistä luovuttu, metsuri on kesälomalla ja turverekasta on rengas puhki. Tässä yhteydessä esitellään uusiutuvia ja uusiutumattomia luonnonvaroja. Fossiilisten polttoaineiden ongelmiin ei kuitenkaan sukelleta sen syvemmälle.

Lapset vierailevat myös maatilalla, jossa lehmien jätöksistä tuotetaan biokaasua, josta taas saadaan sähköä. Se ei tosin riitä kuin maatilan omiin tarpeisiin. Maatilan emäntä luennoi lapsille myös ydinvoimasta ja kas, sekään ei toimi, kun ydinvoimalan sähköjohtojen päälle on kaatunut puu. Linjaa raivaava työntekijä ohjaa lapset tutustumaan läheiseen tuulipuistoon – kylläpä tässä kaupungissa onkin runsaasti erilaisia energiantuotantolaitoksia! Lopulta päästään kotiin, missä isä onkin asentanut aurinkopaneelit katolle tuottamaan sähköä kodin tarpeisiin.

Minne sähkö meni? käsittelee siis hyvin monipuolisesti erilaisia tapoja tuottaa sähköä. Se myös muistuttelee varovaisesti siitä, että sähköä ei kannattaisi kuluttaa turhaan, vaan parempi olisi pistää laitteita pois päältä ja olla käyttämättä sähköä. Kovin syvällisesti sähköntuotannon ongelmiin kirjassa ei paneuduta, näkökulma on aika kepeä ja yleispositiivinen. Kirja on suunnattu sen verran nuorille lapsille, että kriittisten näkökulmien ohuus ei ole suuri ongelma, ja sähköntuotannon perusteiden esittely on hyödyllistä. Siihen tarpeeseen kirja vastaakin hyvin.

Kengännauhat voivat joskus olla hankala juttu. Niin ne ovat myös Ansalle, joka aloittaa koulun, eikä osaa vielä solmia kengännauhoja. Kielenkääntäjänä työskentelevä äiti on kiireinen töidensä kanssa, eikä ehdi opettaa Ansalle kengännauhojen sitomista. Siispä Ansa lähtee kouluun kengännauhat auki!

Hankaluuksiahan siitä seuraa. Mutta kun mieltä askarruttavat monet asiat, kaikelle ei riitä aikaa ja voimia. Ansa kengänpauloissa kuvaa lämmöllä koulun aloittamista, jännittämistä, uusien taitojen opettelemista ja äidin ja lapsen yhteyttä. Isä on tässä tarinassa vain lämpimissä muistoissa, mikä saa tietysti ajattelemaan, että kirjan taustassa on jotain surullista, josta ei tässä vain puhuta.

Kirjan kirjoittaja Elina Komulainen on työskennellyt pitkään psykologina lasten, nuorten ja perheiden parissa. Ei siis ole ihme, että Ansa kengänpauloissa katselee lapsen maailmaa läheltä ja tarkasti. Kuvituksen on tehnyt Johanna Pekkala, jolle kirja on esikoistyö lastenkirjojen parissa.  Kuvitustyylissä on jotain perinteistä, kirja näyttää hyvässä mielessä siltä kuin se voisi olla vähän vanhempikin. Varsinkin Ansan tunnetilat välittyvät kuvituksesta hyvin ja kuvituksen rauhallinen tyyli istuu ajatuksia ja tunteita herättävän sisällön seuraksi.

Lenninsiivet on Komulaisen oma pienkustantamo. Näihin pienkustantamojen kirjoihin kannattaa aina toisinaan tarttua, mutta niiden löytäminen voi joskus olla hankalaa. Tuntuukin usein mielekkäältä kirjoittaa näistä pienempien kustantamojen kirjoista. Blogikirjoituksesta minäkin tämän taisin löytää: olisiko kirjastovaraus tullut Päivi Heikkilä-Halttusen Lastenkirjahylly-blogin jutun pohjalta. Lastenkirjahyllyä suosittelenkin lämpimästi, Heikkilä-Halttunen tekee siellä mielenkiintoisia, oivaltavia nostoja lastenkirjoista.

Joulu on tulossa ja Hiljan kotona avataan ensimmäisiä kalenteriluukkuja. Alkaa jännittävä joulunodotus! Isosisko Veini kehtaa ehdottaa, että joulu on pelkkää limsafirman mainostusta. Hilja päättää todistaa, että joulussa on ihan oikeasti taikaa ja että tonttuja on oikeasti olemassa.

Luvassa on siis salamyhkäistä vakoilutoimintaa, ansojen virittämistä tontuille, pikkusiskon joulumielen vahvistamista ja tietysti kaikenlaista lapsiperheen arkeen kuuluvaa puuhastelua. On mäenlaskua kotona sisällä, vaarin lahjatalkoita, piparien leipomista, koulun omalaatuinen joulukuvaelma ja niin edelleen.

Vähän jää surettamaan perheen äidin osa: äiti tuntuisi kaipaavan vähän muutoksia joulujärjestelyihin, mutta muu perhe jyrää äidin toiveet ja kaikki tehdään taas ihan niin kuin ennenkin. Hiljan isä ei todellakaan kuulu suosikkihenkilöihini näissä kirjoissa. Monipuolinen mummo- ja tätikaarti jaksaa aina huvittaa.

Enimmäkseen Hilja ja operaatio joulun taika on kuitenkin lämminhenkinen, värikäs ja vauhdikas jouluseikkailu. Heidi Viherjuuren tarina saa mukavasti lisäpotkua Nadja Sarellin kuvituksista. Hilja-sarjaa kelpaa suositella leppoisten lastenromaanien ystäville.

Tarinat juoksentelevat kuin isännättömät koirat.

Nelly etsii merkkejä, jotka muovaisivat hänen tarinaansa. Milloin professori antaisi merkin, että vastaa hänen kiinnostukseensa? Mitä isoäidin lahjoittamasta sormuksesta, jossa lukee amor vincit omnia, rakkaus voittaa kaiken, on lopulta pääteltävä?

Nicolas Barreaun Pienten ihmeiden kahvila voisi olla vaikka hitaan matkailun puolustuspuhe. Tosin junamatka Ranskasta Italiaan kuulostaa kätevältä, mutta liki puoli vuorokautta sekin kestää… Ja se, miten sydänsuruinen lopputyötään kirjoittava Nelly Venetsiaan päätyy, on aikamoisten sattumien summa.

Venetsiassa sattuu lisää sattumia, kun Nelly horjahtaa matkaoppaan käsivarsille. Komea kävelyretken vetäjä antaa puhelinnumeronsa vakavailmeiselle tytölle, vaan eihän tämä gigolojen yrityksiä noteeraa. Kunnes kolme tuntia myöhemmin on pakko:

Elokuvassa Nelly olisi ajatellut koko tilanteen olevan kamalan huvittava – tällaiset kohtauksethan juuri tekivät komediasta hyvän – mutta valitettavasti tunnettu tosiasia on, että vain taide voi olla hauskaa. Elämä sen sijaan on vakavaa, joskus jopa erittäin vakavaa.

Nellyn uusi, punainen käsilaukku putoaa sillankaiteelta gondoliin. Huiskutukset ja huudot eivät tehoa. Kaikki mennyttä, rahat, henkilökortti, puhelin, avaimet.

Vihdoin mieleen muistuu taskuun huolimattomasti työnnetty puhelinnumero. Matkaopas varmaan osaa auttaa, sillä Nelly osaa kuvailla gondolierin. Hän kuljetti japanilaisten ryhmää ja lauloi O sole mioa.

Verkosto toimii, ja Nelly ja Valentino tutustuvat. Opas osoittautuu konservaattoriksi ja siis mainioksi museoseuralaiseksi.

Kirjan nimi liittyy kahvilaan, jossa jo Nellyn isoäiti on käynyt, vaikkei koskaan pubunut siitä tarinasta. Miten kahvila liittyy Valentinoon, ja millä tavalla isoäidin toive löytää ihminen, jonka kanssa uskaltaa lentää, täyttyy?

Nautiskelin elokuvamaisista kohtauksista ja siitä, että kertoja antoi lukijan tietää enemmän kuin henkilöt tiesivät. Sivuhenkilöt, kuten suurella Euroopan-matkallaan oleva katusoittaja ja Pariisissa kahvilaa pitävä Nellyn serkku, ovat mainioita hahmoja myös.

Ted Forsström ja kuvittaja Åsa Lucander voittivat vuoden 2026 Runeberg Junior -palkinnon kuvakirjallaan Stivens fat är utan mat, joka on Johannes Ekholmin suomennoksena saanut nimekseen Sapuskaa Sulolle!. Kirja kertoo Sulo-kissasta, joka on hirmuinen ahmatti ja aivan hädissään, kun ruokakulho on tyhjänä. Siihen on saatava täytettä ja pian!

Sulon ruokahalu on kyltymätön. Se syö ja syö ja syö. Kun yksi perheenjäsen täyttää lautasen, Sulo hotkii sen hetkessä tyhjäksi, ja on jo kerjäämässä ruokaa seuraavalta perheenjäseneltä. Ensimmäisenä kuppia saa olla täyttämässä maalaamassa ollut lapsi, sitten etäkokousta olohuoneessa pitävä äiti, sitten vauvan kanssa torkkuva isä.

Forsströmin teksti rullaa kepeästi Ekholmin suomennoksena. Sulon mielipiteet on riimitelty, muuten teksti hakee välillä riimintuntua, mutta soljuu enimmäkseen suorana proosana. Kokonaisuudessa paino asettuu kuitenkin hieman enemmän kuvan puolelle.

Animaattorinakin työskentelevän Lucanderin kuvituksessa on ihanaa eloa ja liikettä. Varsinkin Sulo on piirretty upeasti ja vaikuttaa kertakaikkisen elävältä olennolta. Kuviin on myös jemmattu kaikenlaista pientä hoksattavaa. Äidin etäkokous on hauska ajankuvaa tuova yksityiskohta. 

Sapuskaa Sulolle! voitti vuoden 2026 Runeberg Junior -palkinnon, ja se onkin oivallinen tunnustus: lopullisen voittajan nimittäin valitsee porvoolaisista koululaisista koostuva lapsiraati. Ehdokkaat valinnut esiraati kehui teosta samastuttavaksi, hurmaavaksi ja oivaltavaksi. Näihin kehuihin on helppo yhtyä. Leikkisä kirja ilahduttaa varmasti kissanystäviä.

1980-luvun puolivälissä parikymppinen Kristian muutti Lontooseen valokuvausopintojensa perässä. Aika pian hän katkoi kaikki yhteydet kotiväkeensä Norjassa ja kehittyi kuin taikaiskusta yhä taitavammaksi kuvaajaksi. Toisaalla tapaamme Kristianin uudelleen maailmankuuluna taidevalokuvaajana neljännesvuosisataa myöhemmin. Menneisyyden haamut palaavat hänen luokseen yhden puolihuolimattoman haastattelulausunnon vuoksi ja lopulta kaikki romahtaa. Onko alamäki Kristianin omaa syytä vai ohjaako tapahtumia jokin muu voima?

Karl Ove Knausgårdin Yökoulu on itsenäinen fiktioteos taiteilijaksi tulemisesta ja taiteen luomisesta. Knausgård kuvaa ensin naiivia ja temperamentikasta nuorta miestä, josta kasvaa sangen ärsyttävä tyyppi vanhetessaan. Mitään kovin kaunista kuvaa päähenkilöstään Knausgård ei missään vaiheessa anna – hänen ajatuksensa ovat ilkeitä, hän näkee ympärillään rumuutta, pienuutta ja turhuutta.

Yökoulun yksi tutkimuskohde on Faust-myytti, jossa sielunsa paholaiselle myynyt oppinut saa loisteliaat kyvyt elämänsä ajaksi, ja joutuu sitten lopulta maksamaan teoistaan. Erityisesti Shakespearen aikalaisen Christopher Marlowen Tohtori Faustus -näytelmä on keskeisenä osana teoksessa. Ei Knausgård tätä ideaa ihan kasvoihin hiero, mutta Kristianin omituinen suhde Hans-nimiseen hollantilaiseen ja tämän lähipiiriin hämärtää rajoja magian ja realismin välillä.

Karl Ove Knausgård osaa yhdistää pitkät arkisia askareita kuvaavat jaksot yllättäviin räjähdysmäisiin toimintahetkiin ja juonenkäänteisiin. Välillä tuntuu, että mitään ei ole meneillään, mutta jokin paha tuntuu väijyvän aivan nurkan takana koko ajan. Jo aivan alussa pohjustettu tarinan synkkä pohjavire alkaa viime sivuille tultaessa käydä suorastaan ahdistavaksi, suunnattoman surulliseksi. Kertomus vetää hyvin, ja vaikka muutamiin kohtiin olisi ehkä jäänyt vähän tiivistämisenkin varaa, kirja kantaa kyllä loppuun astikin. Kannattaa lukea.

Ihmiskehossa on paljon kaikkea hämmästyttävää, joten tällaiselle sekalaista knoppitietoa tarjoilevalla tietokirjalle on tilausta. Et ikinä arvaa -sarjan kirjojen tapaan tarjolla on taas 64 sivua yllättäviä faktoja ihmiskehoon liittyen.

Kokenut lastenkirjojen tekijä Sarah Hull on koonnut kirjaan kaikenlaista mielenkiintoista. Joukossa on aivan perusasioita, kuten miksi ihmisillä on napa, pohdiskelua kehon vahvimmista lihaksista, puhetta pieruista, sormenjälkien esittelemistä ja niin edelleen. Aukeama siitä, miten monin eri tavoin ihmiset voivat tarvita apua ja miten toisten rajoitukset ja esteet ovat näkyvämpiä kuin toisten oli hyvä. Yleisesti ottaen kirja liikkuu aika perusasioissa, mutta eiköhän tästä biologiantuntinsa unohtanut aikuinenkin jotain uutta opi. Lapsille nämä tavallisetkin asiat ovat tietysti uutta ja ihmeellistä.

Sarjan kuvittajat vaihtelevat, mutta tyyli pystyy samansuuntaisena. Susanna Rumizin kuvituksessa seikkailee sarjalle tunnusomaisia sinisiä pallerohahmoja, mutta myös realistisesti piirrettyjä ihmisiä. Tyyli on värikästä ja helposti lähestyttävää. Tietoa havainnollistetaan näppärästi ja hauskasti. Et ikinä arvaa -sarja onkin oikein mainio pienempien alakoululaisten tietokirjasarja, jossa tietoa tulee helposti omaksuttavassa muodossa.

Anni ja Akseli selvittävät -kirjasarjan toisessa kirjassa käsitellään roskia ja ennen kaikkea kierrättämistä. Annin ja Akselin isä on ostanut hienon uuden dronen, mutta ei anna lasten lennättää sitä. Lapset ottavat dronen ilman lupaa ja Akselin yritys lennättää sitä päätyy biojäteastiaan. Ennen kuin Akseli ehtii pelastaa dronen jätteiden seasta, jäteauto tulee tyhjentämään astian ja lähtee kuljettamaan dronea pois. Lapsille tulee kiire pelastaa kopteri ja samalla pitäisi hoitaa kouluhommatkin.

Kovin stressintäyteinen seikkailu on siis luvassa. Samalla selviää, minne biojätteet ja muut roskat roska-auton kyydissä päätyvät ja miksi ympäristöstä huolehtiminen on tärkeää. Kirja pyrkii myös herättelemään ajatuksia siitä, minkä verran kannattaa ostaa uutta ja olisiko fiksumpaa korjata vanhaa.

Tarina on aika villiä ja vauhdikasta menoa, mutta toimii paremmin kuin sarjan Mitä tekoäly tekee? -osassa. Jännittävä seikkailu pitää lapsilukijat kirjassa mukana, ja siinä ohessa tulee sitten faktaa kierrätyksestä ja materiaalitaloudesta. Erilliset Voltin viisaudet -osiot keskittyvät faktoihin, eli tietoa ei ole pelkästään upotettu tarinaan. Erilliset faktasivut toimivatkin hyvin. Kuka vei roskat? onkin oikein mainio kuvakirjan ja tietokirjan sekoitus, jossa hyödyllinen ja tärkeä tieto yhdistyy vetävään tarinaan. Henna Ryynäsen kuvitus on selkeää ja humoristista ja kannattelee tarinaa hyvin.

Nyt kun ollaan jo seitsenosaisen sarjan puolivälissä, lienee syytä mainita, että tässä arviossa on väistämättä juonipaljastuksia sarjan aikaisemmista kirjoista. Jos siis haluat välttyä sellaiselta, ota suunnaksi vaikkapa arvioni Tilavuuden laskemisesta 1 -kirjasta.

Kirjassa ollaan edelleen ikuisessa marraskuun 18. päivässä. Aikaluupin tapahtumia kirjaa ylös Tara Selter, ranskalainen antiikkikauppias, jolle jokainen uusi aamu on taas uusi 18. marraskuuta. Alkuun Tara oli yksin, sitten hän löysi toisen aikasilmukkaan juuttuneen ihmisen, sitten useamman, ja nyt Bremeniin on kerääntynyt jo suurempi seurue marraskuun 18. päivän ihmisiä – jotain, mitä voisi kutsua jo yhteisöksi.

Niinpä kirjan sävy muuttuu. Nyt pohdiskellaankin yhteiselon askelmerkkejä, kokouskäytäntöjä, pidemmän aikavälin selviytyistä. Aikasilmukan ihmiset ovat edelleen kuin heinäsirkkaparvi, joka kaluaa ympäristönsä puhtaaksi kuluvista luonnonvaroista. Luonnollisesti monia kiinnostaa se, miksi he ovat päiväänsä juuttuneet. Tara tarkkailee tätä kaikkea itselleen ominaisella tavalla ja tekee huomioita talon vaihtuvista asukkaista.

Solvej Balle kirjoittaa edelleen kauniisti ja pohdiskelevasti Sanna Mannisen suomennoksena. Aika etenee sinänsä rivakkaa vauhtia: tämän lyhyen kirjan alussa ollaan aikasilmukassa noin viiden vuoden kohdalla, mutta lopussa marraskuun 18. päivää on toistettu jo lähes kymmenen vuotta. Sarjan jakaminen seitsemään osaan tuntuu tällä hetkellä luontevalta, nämä lyhyehköt osat ovat olleet mielekkäitä kokonaisuuksia. Sinänsähän nämä olisi voinut paketoida vaikka kahdeksi kirjaksi, eikä se välttämättä olisi ollut haitaksi, mutta toimii tämä näinkin.

Kirjan loppupuolelle on rakennettu kiinnostava koukku pohjustamaan viidettä osaa. Kiitollisesti Kosmos ei tällä kertaa tarjoile takakannessa spoilereita, vaan vihjaa tapahtumista sopivan epämääräisesti. Jään siis odottamaan, milloin pääsen palaamaan marraskuun 18. päivään seuraavan kerran. Viidennen osan on luvattu ilmestyvän elokuussa 2026.

Finlayson perustettiin jo 1820, mutta vuonna 1934 yrityksen historiassa tapahtui käänne, josta en ollut aikaisemmin kuullut, ja joka on ehkä muillekin yrityksen kuosien ystäville tuntematon. Finlayson osti enemmistön osakkeita Osakeyhtiö Forssalta ja niin yrityksen nimeksi tuli Oy Finlayson-Forssa Ab. Koska Osakeyhtiö Forssalla oli puuvillakehräämö, kutomo ja sahalaitos Forssassa, keskittyi fuusioituneen yrityksen suunnittelutoiminta vuosikymmeniksi sinne. Keitä nämä arjen taitelijat olivatkaan, siitä kertoo Kristiina Huttusen Siveltimenä heinänkorsi, joka esittelee Forssan painokangasateljeen ammattilaisia kattaen ateljeen toiminta-ajan 1950-luvulta 1980-luvulle. Mukana ei siis ole vuodesta 1986 lähtien Tampereelle siirtynyt sisustuskankaiden suunnittelu, eikä lukuisten freelancereiden työ. Kirja liittyy samannimiseen museonäyttelyyn joka pidettiin Forssan museossa 3.7.–28.8.2025. Kirjan ensimmäinen suunnittelija tai taiteilija on Elisabeth Lindahl, joka työskenteli Forssan tehtailla 1951–1959. Hänen roolinsa oli sikäli merkittävä, että hänen ammattitaitonsa oli peräisin Ruotsin Boråsin Tekstiili-instituutista, sillä Suomessa ei vielä tuolloin panostettu painokankaiden opetukseen. Lindahl puolestaan järjesti Forssan ateljeen organisoinnin eli ateljeepiirtäjien määrän ja työtavat Ruotsin mallin mukaan. Lindahlin jälkeen tulee monessakin mielessä kiinnostavia tapauksia, joista mieleen jäi erityisesti uudistaja Helena Perheentupa (1929–2018). Hän toimi ensin suunnittelijana ja sitten ateljeekoordinaattorina vuodet 1954–1968 ja lähti sen jälkeen Intiaan perustamaan Intian kansallisen muotoiluinstituutin tekstiilisuunnittelulinjaa Ahmedabadiin. Hän uudisti myös ateljeen työtapoja; nyt ateljeen suunnittelijat laativat värimallit kuoseihin kun aikaisemmin sen tekivät insinöörit. Hänen aikansa oli muutenkin muutosten aikaa. Ennen suuri osa ateljeen kuoseista oli ulkomaisia sovelluksia, mutta 1960-luvulla kasvava valmisvaateteollisuus alkoi saada kaipaamiaan kotimaisia kuoseja. Mainitaan vielä tekstiilitaiteilija Eija Honkala, joka näki Finlayson Forssan viimeiset vuodet. Tässä vaiheessa yrityksen rooli oli jo muuttunut, sillä vuodesta 1994 lähtien Finlayson Forssa Oy oli erotettu omaksi tytäryhtiökseen, ja sen rooliksi oli tullut tuottaa teknisiä ammattivaatetuskankaita. Honkalan armeijakuosin suunnittelu oli päätynyt haluttuun lopputulokseen, mutta kun Puolustusvoimat kilpailutti maastopukukankaiden hankinnan, menetti Finlayson Forssa tilauksen ulkomaiselle toimittajalle. Tilauksen menetys suisti koko tytäryhtiön konkurssiin, ja nyt kun emoyhtiöllä ei ollut enää kustannusten jakajaa, joutui se puolestaan siirtämään painotuotantonsa ulkomaille. Niinpä 2009, kun Forssan kangaspaino lopetti toimintansa, oli suurteollinen kankaanvalmistus koko Suomessa historiaa. Siveltimenä heinänkorsi sisältää siten paitsi kiinnostavia taiteilijaprofiileja, myös olennaisen näkökulman koko Suomen painokangasteollisuuden historiaan. Itseäni kiinnostaa eniten se näkymätön työ, mitä arkipäiväisten esineiden takana oikein on. Joku suunnittelijahan sieltä taustalta aina löytyy, mutta valitettavan usein he jäävät nimettömiksi, joten kirjasta löytyi itselleni paljonkin mielekästä sisältöä. Pakko myös kehua Antti Törmälän laadukasta taittoa: kirja näyttää persoonallisella tavalla tyylikkäältä. Taitto antaa myös kuville niiden ansaitseman roolin: erilaiset kuosit erottuvat edukseen. Upea kirja, suosittelen!

10-vuotias Juha haaveilee omasta pelitietokoneesta. Jotta Juha saa juuri sellaisen koneen kuin haluaa, se on tietysti rakennettava itse komponenteista. Alkuun vaaditaan kuitenkin kärsivällisyyttä: Juhan on hankittava tietoa sopivista osista ja siitä, miten kone rakennetaan, ja rahaakin pitää kerätä, jotta osat saa ostettua.

Vanhemmat suostuvat tulemaan vastaan tietokonehankinnoissa. Riittää, että Juha kerää puolet rahoista. Osissakin täytyy tehdä vähän kompromisseja, kaikkea ei tietysti voi ostaa ihan parasta laatua. Juhalla on kuitenkin fiksu visio riittävän hyvästä pelikoneesta ja paljon intoa tiedonhankintaan.

Lopulta koittaa sen aika, että Juha pääsee tilaamaan osat ja kokoamaan konetta. Onnistuuko tietokoneen kokoaminen komponenteista netistä löytyneillä ohjeilla? Juhan pikkusisko Lillikin haluaa kovasti osallistua ja auttaa.

Kirjan julkaisija on S&J Media, joka tunnetaan paremmin Io-tech-verkkojulkaisusta. Tekniikka-aiheisen nettisivuston tekijät totesivat, ettei lapsille ole riittävästi tekniikka-aiheisia kirjoja. Voivottelun sijasta otettiin reipas itse tekemisen asenne. Sitä on pakko arvostaa! Tekijöiksi on löytynyt IT-alalla projektipäällikkönä työskentelevä Marianne Liljeqvist ja kuvittajaksi pelialalla kannuksia kerännyt Juho Paaso-Rantala. Teos on molempien esikoiskirja.

Näin rakennetaan tietokone -kirjassa on selkeästi etenevä tarina, jonka seuraksi tarjoillaan mukavasti faktatietoa tietokoneiden rakentamisesta. Kirjan ohjeilla ei ihan saa konetta kasaan, mutta melkein. Kuvitus on toimivaa, johdonmukaista ja teknisissä yksityiskohdissa tarkkaa. Juhan tietokoneen komponenteissa on silmäniskuja alaa tunteville. Tarinassa on hivenen pökkelöä kömpelyyttä, mutta ei vaivaannuttavissa määrin.

Kirja on nimetty Tekniikkaseikkailu-sarjan osaksi, eli saman aihepiirin ympäriltä lienee odotettavissa lisääkin teoksia. Mikäpä siinä: tämä on varsinkin ensikertalaisilta oikein kelpo suoritus.

Hetken piti miettiä, miksi olin varannut tämän runokokoelman kirjastosta. Kirjan lopusta löytynyt Leena Kellosalon teosluettelo palautti asian lopulta mieleen: luin Kellosalon edellisen kokoelman Tulikärpäsiä Tammelan yllä ja se oli sen verran mainio, että tämä uusikin päätyi varaukseen. Edellisen kokoelman Tammela oli Tampereella ja siellä uusikin kokoelma liikkuu. Ensimmäisessä runossa esitellään vaaleanpunaisissa crocseissa liikkuva professori Joel, ja heti seuraavassa sijoitetaan tapahtuma Vieremänkadulle. Sehän on pieni kadunpätkä Hyhkyn rantapolun ja Tahmelan rantapolun välissä Tampereen Pispalassa; olen monet kerrat ajanut siitä pyörällä osana Pyhäjärven ympäriajoa. Professori Joelin edesottamukset jäävät hieman etäisiksi. Kiinnostavampia sävyjä löytyy kokoelman loppupuolelta, jossa katse kiinnitetään Pispalan kuningattareksikin kutsuttuun antiikkikauppias Irja Lastuseen. Lastunen oli ilmeisesti huomiotaherättävä poikkeusyksilö ja piirtyy runoihin kiinnostavalla tavalla, vähän sivusilmällä katseltuna. Taivaalta sataa mustia orvokkeja on oikein tyylikäs runokokoelma, joka on antoisimmillaan heille, jotka osaavat arvostaa näkökulmaa takavuosien Pispalaan ja kenties nauttivat runot nostalgia-annoksen kera. Joel saattelee Emilian tornin näköalatasanteelle he ihmettelevät Luojan palikkaleikkejä moreenipenkereellä valoristejä jotka pääsivät Viidan romaanin kanteen mystistä haulitornia joka sylki valumökin putkensuusta vesialtaaseen miljardeja salaisen reseptin hauleja

Viisitoistavuotiaan Saharan elämä on muuttunut. Paras ystävä Tio muutti pois ja siinä sivussa ystävysten välit kärsivät pahan kolauksen, kun Saharan yritys lähentyä tuli torjutuksi. Sahara on kasvanut ilman isää, mutta nyt äidillä on poikaystävä, jonka kanssa asiat ovat menossa vakaviksi, joten elämässä on luvassa muutoksia.

Mitä viisitoistavuotiaana voi tällaisessa tilanteessa tehdä? Sahara päättää lähteä road tripille. Idea oli tavallaan äidin: äiti ehdotti matkaa Helsingistä Rovaniemelle katsomaan isän vanhan bändin keikkaa. Sahara ottaa ja lähtee junamatkalle yksin – tai ainakin melkein, sillä hän saa matkaseurakseen mystisen kirjaimellisesti kiven sisältä ilmestyneen Xein.

On siis selvää, että Vilja-Tuulia Huotarinen on kirjoittaessaan hylännyt turhat realismin kahleet. Mitäpä suotta todellisuuteen rajoittumaan. Nuoruus on villiä ja levotonta aikaa, ja sen Huotarinen tavoittaa hienosti. Kieleltään Kaikki Saharasta on sopivan lennokas, runoilijan kynänjälki näkyy. Toisaalta kirja ei ole liian vaikea tai konstikas konstikkuuden ilosta, ja tarina etenee vauhdikkaasti ja on sopivan napakan mittainen.

Ennen kaikkea tarina on mukavan lohdullinen. Sahara on joutunut kokemaan elämässään muutoksia, jotka vetävät hiljaiseksi, ja lisää muutoksia on luvassa, joten ei ole ihme, että tasapaino vähän järkkyy. Sopeutumista siis on, mutta Kaikki Saharasta tarjoaa lohtua ja rohkaisua sen suhteen, että asiat järjestyvät.

Lempääläinen Anna lähtee 17-vuotiaana vanhempiensa kuoltua etsimään elantoa Tampereelta. Ollaan 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa, sisällissota on jäänyt taakse, ja Annankin veljistä toinen makaa Lempäälässä joukkohaudassa ja toinen on kadonnut sodan melskeissä. Anna pääsee kuitenkin töihin Valtion rautateille lipunmyyjäksi Tampereen asemalle. Annan mies Niilo on entinen punakapinallinen, mikä on vielä 1930-luvun alussa raskas taakka. Niinpä kun Annalle ja Niilolle tarjotaan töitä, tilaisuuteen kannattaa tarttua. Annan palkannut Tampereen asemapäällikkö ehdottaa, että Anna ottaisi hoitaakseen Ylä-Karjalassa sijaitsevan Kellomäen aseman. Anna hoitaisi asemaa ja Niilokin saisi töitä ratavartijana, kunhan ei sotkeutuisi mihinkään punikkien politikointeihin. Niinpä työ laiturivaihteenhoitajana Kellomäellä kutsuu. Siellä tutustutaan myös uutena postinhoitajana aloittavaan Kerttuun, jolla on suuria unelmia tulevaisuutensa suhteen. Aseman ympärillä pyörii myös nuori Veikko, joka on myös kiinnostunut urasta rautateillä – ja ehkä vähän Kertustakin. Vaan kun 1930-luvulla ollaan, horisontissa on jo seuraava sota. Polttavat raiteet, aseman varjo on historiallista viihdekirjallisuutta. Jossain lukuaikapalveluissa sille on lykätty ”rakkaus”-luokituskin, mutta ei tämä oikeastaan romanttisen viihdekirjallisuuden puolelle putoa, sen verran niukassa on romantiikka, vaikka Annan ja Niilon ihmissuhdetta ruoditaankin. Nämä ovat sodan arpeuttamia, katkeroituneita ihmisiä, joilla on kannettavanaan raskaat taakat, eikä kenelläkään ole kevyttä tai mukavaa. Anna varsinkin on aika raskas ihminen. En siis suosittelisi romaania romantiikannälkäisille. 1930-luvun ajankuvana se on kuitenkin mielenkiintoinen. Oli kiinnostavaa lukea kuvausta pienen paikkakunnan rautatieaseman toiminnasta, mitä kaikkea rautatieliikenteen pyörittäminen vaati. Jäin jopa kaipaamaan vähän lisää yksityiskohtia, olisi tässä voinut enemmänkin historiallista detaljia ja syvyyttä olla. Nyt tuntuu, että kirja kaahasi aikamoista vauhtia eteenpäin. Alle 200 sivuun on pakattu vaiheita noin kolmen vuosikymmenen ajalta ja juoni loikkii eteenpäin reipasta tahtia. Kirja on ilmestynyt ensin äänikirjana, mikä varmaan selittää tiiviyttä: tämä lienee äänikirjana mukavan sujuvaa kuunneltavaa. Lukijana jäin kuitenkin kaipaamaan lisää syvyyttä. Polttavat raiteet, aseman varjo on Jaana Piiran toinen romaani ja aloittaa Kellomäki-sarjan. Toinen osa Kääntyvä vaihde, kirskuvat kiskot jatkaa tarinaa 1950-luvulla. Harkintaan jää, jatkanko sarjaa pidemmälle. Tarina ei jää sillä tavalla kesken, että sarjan parissa jatkamiselle olisi suurempaa paloa, ja Anna ja Niilo jäivät henkilöinä vähän etäisiksi, joten heidän vaiheitaan kohtaan ei myöskään jäänyt suurta uteliaisuutta. Nopeasti etenevän kotimaisen historiallisen viihteen ystäville Kellomäki-sarjaa uskaltaa silti suositella.