@tomminieminen@mastodontti.fi @parasetamoli@mastodontti.fi @diiccix@mementomori.social muistetaan nyt, että koko Suomea, kansakuntaa ja valtiota (eli nationalistista Suomi Finland perkele) ei ollut ennen vuotta 1917. Sitä ennen oli kyllä ”itsenäinen” keisarillinen Suomi 1800-luvun alusta. Sekin oli lähinnä sitä vain samassa mielessä, kuin Kongo oli vapaa valtio Leobald IIlle. Sitä ennen Suomi oli lähinnä Ruotsin metsäisä ääriperiferia, jota asutti useat erilaiset ”kansat” joilla oli löyhästi sukua olevat kielet (tunnemme ne nykyään murteina).
Tutuimmat näistä kansoista meille on savolaiset, hämäläiset, lappalaiset (saamelaiset sisällytettiin tähän, vaikka ovatkin oikeasti myös erillinen kansa), karjalaiset ja inkeriläiset. Nämä myös osaltaan jakautuivat vielä sekä Ruotsin että Venäjän maa-alueille, välittämättä oikeastaan paskaakaan alueella menevistä rajoista. Ne, joita rajat lähinnä kiinnosti, olivat nuo kaksi suurvaltaa ja siinäkin ennenkaikkea niiden sisään jäävät resurssit.
Tätä jatkui pitkälti 1800-luvulle, kunnes ”suomalaisuus” heräsi. Sekin oli enimmäkseen ruotsinkielisen eliitin pelko hävitystä sodasta seuraavasta venäläistämisestä, ei meidän härkäpäisestä kansasta. Mattimeikäläiset luultavasti eivät edes asiaa hirveämmin miettineet, korkeintaan sitä, että maksettiinko veroäyri hurrille vai ryssälle (rajalla se meni joka tapauksessa yleensä molemmille). Ja tuon eliitin tavoitteenahan ei ollut suora itsenäisyys, vaan oman rahapussin turvaaminen -> myytiin ajatus keisarin omasta suurruhtinaskunnasta, johon muilla venäläisillä päättäjillä ei ole oikeutta kajota (eli verottaa ja käyttää tienestit miten huvittaa, viittaus taas Leopoldiin).
Ja sitten tuli Venäjän vallankumous ja nuo samaiset eliitin edustajat (tai noh, perilliset) pelasivat taas uhkapeliä Leninin kanssa, jotta saisivat massinsa (englannin kanssa käydyn puukaupat) pelastettua. Tässä rytäkässä syntyi vahingossa itsenäinen Suomi, kun ei meidän kommunistit liittäneetkään sitä takaisin Neuvostoliittoon (mitä Lenin odotti tapahtuvaksi). Myöhemmin kyllä koitettiin Saksan kanssa saada lisää näitä Suomen kansoja (Karjala ja Inkeri sekä raja Uralille) rajojen sisään, siinä onnistumatta. Siinäkin kyllä oli isona osatekijänä rajan taa jääneet Enson vihreät metsät, ei niinkään kansan yhdistys.
Tässä mielessä täällä kyllä sorretaan tasaväkisesti kaikkia (savolaisia, suomen karjalaisia ja hämäläisiä) tasaveroin, nimittäin kielet murteiksi muuttaneella kirjakielellä (joka on muuten nycyfin kaukana siitä Agricolan suomesta). Eniten ja pisimpään kyllä sorrettiin niitä, jotka oikeasti puhuivat eri kieltä ja omaavat oman (alkuperäis)kansallisuuden, eli Saamelaisia. Lisäksi myös tieten viime vuosikymmeninä suomenuotsalaisia, joka voitaneen yhdeksi suomen kansaksi ottaa ja joiden valta-asema on ajan myötä muuttunut vähemmistöasemaksi.
Kulttuurinen omiminen on perseestä ja monella suhteella rasistista paskaa. Varsinkin jos sitä tänä päivänä tehdään. En kuitenkaan alkaisi nyt ruoskimaan itseäni tai muitakaan Kalevalan suhteen (paitsi sen vääntämistä jenkkimuovileffaksi). Kyseessä on lopulta oman aikansa tuote, kuten tuo leffa on tämän päivän käsitys siitä (ja Rauta-aika oli 80-luvun versiointi samasta).
On oikeasti tärkeämpiäkin asioita, joilta tämä omimishuoli nyt ehkä syö pohjaa ja näkyvyyttä. Minusta meidän ei oikeasti pitäisi hävetä Kalevalaa ”riistona” vaan juhlia sitä yhtenä tekijänä, minkä vuoksi me ei tällä hetkellä olla taistelemassa Ukrainassa kielisukulaisia vastaan despotismi puolesta.
Ps. Kirjoitan tämän kaikella rakkaudella omaan saamelaiseen ja hämäläiseen verenperimääni nojaten. Ja kyllä sieltä onneksi löytyy ihan riittävästi savolaista ja karjalaistakin.